Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin, sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä takia olisi jäänyt kaupunkiin.
Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta…
Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.
Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia, kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden riippuvia puutarhoja…
Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan. Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan, jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa tuoksuaan… Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava »kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla, parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat…
Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto, jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä vapaasti istuskella ja loikoilla.
Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen, riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.
Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä, riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja, paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa, iloa ja ääntä…
Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta hän ei sentään kehdannut…
Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien valkeat kaupungit…