Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on puserrettu sadoista erilaisista kukista.
Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.
Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään… Hän ei ole onnistunut nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä rakkaudessaan… Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen… Hänessä itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa… Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina, ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka…
Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita, kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään osaa elää…
Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa vetäytyy hymyyn.
Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen…
Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin oloihin uusia vaikutelmia saamaan…
Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat, toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä… Yli noiden vapaiden aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön…
Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä olennosta onnellisen ihmisen.
Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä: