Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo…

Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat. Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin mielikuvatemmellyksiin…

Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista, jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja leskirouvia…

Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän, joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m. kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä, ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.

Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista. Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.

Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.

Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon. Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa, sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa rikoksensa…

Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa saattoi toista auttaa…

Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei uskaltanut millään tavalla penkoa… Sen hän kuitenkin käsitti, että olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta hän vaikutti viileässä rauhassaan…

* * * * *