Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan…
Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa…
Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan salaisuutensa…
Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä kyyristäen ja naukui haikeasti.
Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.
— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:
— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä…
— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?
— Rauhoituhan toki… — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle anteeksi.. anna minä selitän…
Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena: