— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet toisistamme… Olimmehan me kerran niin onnelliset… Minun sairauteni ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen luisumme pois toisistamme…
Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei lempeällä äänellä:
— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua… Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä…
— Anna minun selittää…
— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme, niin olen menehtyä…
Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin…
Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi vapisevin polvin.
— Albert?
* * * * *
Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa, jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.