Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi särkyen oli niin pian luisunut pois… Oma syyllisyytensä nakutti hänen omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara… Hän tahtoi koettaa kaikkensa heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi…
Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän päätöksen:
Uhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen…
VII
Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa, ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle mallina.
Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt saadaksensa ne loppumaan.
Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.
Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta, pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin. Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut, että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut kieltää.
Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.
Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.