— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?
— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?
— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä Annikki-tyttösestään… Tohtori aikoo antaa sen äidilleen joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin, varsin hyvin.
— Tunteeko taiteilija hänetkin?
— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?
— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän olin ennen ajurina.
— Se on totta, niin… niin… mutta mehän jouduimme aivan pois itse asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.
— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä pidän niin paljon siitä historiasta.
Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:
— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt vertahöyryävälle kuumalle kentälle… Silloin astui esille nuori joukon johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla, liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian…