Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.
Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu kuin silloin.
Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen. Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve, sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna, sillä isänmaa odottaa sinua!»
Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa – – –.
Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi kuvaustaan:
— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona. Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus…
Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan, ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien jalkain juureen…
Mutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat, vapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja kantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia marmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. – – –
Janne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut hänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan taiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli lopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka esittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan, jonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen lennokasta, kaunista asentoa.
Janne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta, mutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin lepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa innostaen…