Mutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja värilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.
— Mikä nyt?
— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen käsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä kaksi juoksevan rinnakkain.
Janne ei voinut käsittää mitä hän puhui.
— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut silmät pettävät.
Hän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa käsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää mitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen, otti värilaudan lattialta ja katseli mallia.
— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen hämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan monta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne taas vähenivät, ja sinä olet taas yksin… Mutta ehkä me ensin vähän lepäämme.
Siinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan sai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen näkönsä oli huonontunut…
— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita seinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja tikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen taiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian omituinen mies…
Sitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä erinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata kummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa ovikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar Martta Hagen.