— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja, jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle maalatuilta.
Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.
— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli leikillisellä tuulella.
Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta. Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.
Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita niissä, joilla ei ollut kotia.
Lyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.
Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan, naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia lasketellen kaikkien iloksi.
Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang, joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa, joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen maljan…
Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai lakaista kokoon lasinsirpaleita.
Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain lupaavia kykyjä, he olivat neroja…