Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.
Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen, joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.
Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä. Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.
Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä, kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä. Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan, ja niin oli mieliala jälleen palautettu.
Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä hilpein.
Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:
»Niin nuori, lämmin, hellä on mieli jokaisen; oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen…»
Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi, että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa… Äkkiä nieli hän itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä. Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä taivaalla…
— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.
Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa, niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon…