— Mitä valhetta siinä on?
— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon mukana…
Tumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi ääneen.
— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?
— Näkeehän sen, katso.
— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.
— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.
— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.
Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi. Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi. Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.
Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.