Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan. Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.
Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.
Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat…
* * * * *
Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin. Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell puhuu matalalla äänellä:
— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden syyt ja muodot ovat lukemattomat … Sinä ehkä tiedät, ehkä olet kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät. Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se siinä onkin kauheinta… Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa, kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia tauluja ja värejä… sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat taulut ovat kaikkein kauneimmat…
Hänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:
— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset, elämän, sairauteni… ja…
Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille…
Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt kymmeneen… Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään, kapakkaan ja alkoholin ääreen…