Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä, heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin, jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa…
Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi, silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta…
Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja puhui hiljaa:
— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen…
— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan kärsineitä ihmisiä…
— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö, joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta… Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta… Minä en koskaan voi saada edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme, se on iankaikkinen… Minäkin olen niin onneton.
Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa ja hellästi:
— Rakas!
* * * * *
Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi, mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä…