Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella, taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava pilvenhattara…
Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli todellisen pohjan puute. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten välillä…
Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla, oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut eturivissä taistella niin, että kaikki joukot yksimielisinä, tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran…
Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua, elämää…
Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa tapauksissa vain kannattajia… He luottavat vieläkin siihen, että kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän… He tuskin ymmärtävät mitä tekevät… Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua kuin missä se nyt on…
Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna, mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri nimeksikään…
Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin. Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V. Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen, oikeuksia ja etuja…
Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä, murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari Katajisto istui.
Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen aamuun saakka…
Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota, ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun, sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana. Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan kannalla.