— Minä… lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?
— Pidän hänestä? En! En!
— Isä, minusta tuntui… minä luulin.
— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän nousukas.
Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä olivat turhat.
— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!
Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia, en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä, kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla. Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?
Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää, hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.
– Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.
Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua kauan.