— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan, että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa, rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä, jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö, ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!

Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon, ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin kaksikymmenvuotias morsian ainakin.

Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan, että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.

Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä. Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli Petter kutsumaan minua.

Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin "pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme "onnen maljan."

13.

Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli suuresti edistynyt.

Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi. Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani, tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.

Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini, sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti, kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin hetken kuluttua uudelleen.

Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? — Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, sellaiset ripset ovat harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä, hurmaavaa pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi minun paeta salongista.