— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.
Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.
– Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!
– Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.
– Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä olen huomenna työssäni.
— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi tulla!
Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.
— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä enää ensinkään.
— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä, jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — — – siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin vankilan ovi.
Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä, joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!