Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään.
Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia, pieni laivakin läheni, mutta hitaammin.
Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen käyntiin.
Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi?
Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin. Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa, tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli täynnä sotilaita.
Työskentelin ahkerasti koneitteni luona.
— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut.
— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat!
Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni. Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla tarkastelemaan koneistoa.
— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun oli tuskin parin metrin päässä laivasta.