Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte, niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan.
— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen. Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä minä olin nähnyt sen! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta Ivankin oli mennyt ulos.
Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun: Salamerkit selityksineen.
Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä. Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia.
— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka »järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. — Ivan, sinä hölmö, tänne!
"Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti, mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani.
19.
Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen.
Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin, ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei, se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni kujeilivat varmaankin.
Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai uneksinko minä?