Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.
— Rouva Dahlin!
— Niin!
Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki. En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä, mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin käsivarteen. — — —
Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja hieroi käsiäni.
— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!
— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —
Asemalleko? Veitkö todellakin rouva… Dahlin asemalle?
Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin, kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.
Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt…