Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun. Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta… Tulkoon mitä tuli, turhaa oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.
— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi, jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden tiedän ymmärtävän koneita.
Tämä siis oli alku.
— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut! — Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan kanssa.
— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa, — sopertelin epätoivoissani.
— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.
Nyt minä olin hukassa.
Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.
Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi. Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?
Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka sokaisi silmäni.