Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen tuskat…
Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.
— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää. Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina, oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko seurata meitä laivalle.
— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni ruhtinaan sanovan.
Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?
Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.
Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.
Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —
Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen, mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen. Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.
20.