Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen. Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.
— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..
— Mitä sinä sanot!
— Me olemme hukassa.
Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun. Hänen sieraimensa värisevät.
— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.
— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — —
Sanat takertuvat kurkkuuni.
— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.
— Kunnes mitä? Kunnes mitä?
— Kunnes tapasimme… ruhtinaan.