— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.
— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta. Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään…
— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä, mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.
— Minä en lähde mihinkään.
— Sinun täytyy, Rakel!
— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.
— Mitä sitten aijot tehdä?
— Ei ainakaan kannata paeta.
— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.
Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.