— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu luoti.
— En.
Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini, mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.
Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin. Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi, huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven. Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei pysähdy.
— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa yksinäni.
Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu. Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti katoavia elämäni viimeisiä hetkiä.
Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet, ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen, vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus, yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut. Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää, sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Elämäni minä katkaisen itse — — —
Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle, että minunkin hetkeni nyt ovat luetut?
Loppu on siis todellakin tullut.
21.