Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat, joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta, sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta, ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.
Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin. Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: Milloin?
— Kohta. Kohta. —
Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle Kuoleman-portit?
Kuoleman portit — — – mutta tässä huoneessa minä en voi kuolla. Tässä huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.
Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin iljettävän eläimen.
Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja. Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.
— Anna anteeksi, isä… Hilkallesi.
— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani. Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla… Hämärä on langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —
Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä? hapuillessaan Kuoleman-porteilla?