tuntee hetken, johon piirtyy
vuosisatain toive, haave.
Kauas kyynelöiden siirtyy
kärsimyksen musta aave.
Kullan vyötä käsi kiertää,
huuli palaa huulta vasten,
aatos armaisena viertää
niinkuin uni aamunlasten.
Mutta tornikamaristaan
nuori munkki katsoo meitä.
Kauan katsoo katsomistaan,
valuu silmä kyyneleitä.
Muistaneeko ajan vielä,
jolloin vapaana hän kulki,
tunsi tuoksut elon tiellä,
unikuvat rintaan sulki?
Ikävöikö lasejamme,
naisten suuteloita halaa,
keskeen kevätriemuamme
kaipaavako mieli palaa?
Tunteeko hän, kuinka harhaan
eksynyt on ihmiskunta,
kesken keväimensä parhaan,
kun ei näe nuorta unta.
Vai jo unhottanut oisi kauniit synnit nuoruutensa, kyynelissä unelmoisi taivastarut sielullensa.
7.
Hyvästi jää, luostarpiha, harmahine muureinesi! Kalma, katkeruus ja viha ovat synkkä osuutesi. Nuori henki, nuori liha eivät mahdu majoillesi.
Hyvästi jää, unteloinen
kansa, keskeen tumman talon!
Osa sulle sopii moinen,
itse estit päivänvalon.
Nyt ei pääse aurinkoinen
rantaan sydämesi salon.