Suuret jumalat, ilmojen asujat! Olkaa levossa niinkuin ennen! Ihmisen henki jumalienki vallasta pyrkii valohon mennen.
SIMSONIN UHKA.
Yö kaartaa ympärillä synkkä, musta, ja ilmaa viiltää vihan salamat. Maan ääret huutaa hurjaa kirousta ja säilät koston hengen valamat jo rintaan lyövät. Ahdistus niin ankee kuin kuolon kauhu sieluhuni lankee. Oi, Jehova, sun vihas murtaa mun! Sen alla armotta ma ruhjoudun.
On surman yö, ja raivotarien ilveen ma kuulen pimeässä ilkkuvan. On onnen otsa peittynyt jo pilveen, ei tähteä näy yhtään vilkkuvan. Mun sieluani kalman varjot kaartaa, yön mustat joukot piirittää ja saartaa. Ei kukaan kuule ääntä poljetun, kun vihoitin, oi Jehova, ma sun!
Ah, kallista se oli onnen hinta, ja kallis oli katsees armahin, kun kesken kesäpäivää suloisinta tää talviyö on tullut harmahin. Ah, Delilani, paljon veit sa multa, kun sua lemmin. Kutriesi kulta sai minut unhottamaan Jehovan ja synnyinmaan ja vallat taivahan.
Mut polta, liekki, polta katkerasti, ja helvetti, lyö tulta hurjasti maan uumenista taivaan ääriin asti, en sittenkään ma itke kurjasti. En kadu, että naisen suuteloihin ma kunnon vaihdoin, hullun unelmoihin myin taivaanlahjan, petin isänmaan ja ijäks' itse joudun Gehennaan.
Oi, Delila, sun valhevalais turman sain kerran kuulla, siihen hukkua. Näin kultaisien kutriesi hurman, sain suudelmies suloon nukkua. Jos aamu aukeni tai lankes ilta, toit aina viestin kaukorantamilta. Kun lemmestäsi, armas, laulelit, sa mulle onnen ovet aukaisit.
Niin, polta liekki, lemmin Delilala, en sitä koskaan voi ma katua. Kun hänen kanssaan kuljin maailmata, niin kaikki oli suurta satua. Ja vaikka kaikki synnit anteeks' saisin, jos häntä yhden kerran kiroaisin, niin huudan houkutuksiin: tullos, yö, en armahinta muistoani myö.
Mun kutreissani piili sankarvoima.
ja joukkoja ma kätkin kädessäin.
Nyt olen vihollisen kammitsoima,
nyt pyövelini ilkkuu edessäin.
Sen teit sa, armas. Olit heikko kerran.
Mut sua syyttäisinkö eessä Herran!
Ei! Lemmelleni, sulle uhraisin
nasiirivoiman kerran vieläkin.
Nyt iäksi on mennyt armas aamu, ei päivän kehrä kulje ratojaan. Nyt mailla hiipii kuolon hirmuhaamu ja korjaa Gehennahan satojaan. Nyt kohta koittava on koston hetki, ja ikuinen on eessä piinanretki. Mut muisto armas mulle kirkastaa myös tuonen maita, lientää Gehennaa.