Pito kulki riemuisesti. Yksi orja, tottumuksesta, antoi ensin Kuninkaalle, ja Semiramis käski orjaa piiskata vitsoilla. Hänen huutonsa sekautui vierasten naurun kanssa. Kaikki riemastuivat. Se oli leikin teko, jossa jokaisella oli oma pelinsä, koska viina antoi vielä enemmän iloa. Semiramis nousi korkealta istuimeltansa ja sanoi:
— Herra! Valtakunnan säästö herra luki minulle nimestön niistä, jotka tervehtivät minua tänä aamuna lahjoilla, noustuani valtakunnan istuimelle. Kaikista hovilaisista ainoastaan yksi herra minulle ei mitään antanut.
— Kuka se on? kysyi Ninus: hään pitää rankaistaman kovemmalla tavalla.
— Se herra — olet sinä itse! Mitä sinä lahjoitit Kuninkattarelle tänä aamuna?
Ninus nousi istuimeltansa, ja nauru suulla sopautti Kuninkattarelle jotain korvaan.
— Kuninkatar on häväisty orjalta! huuahti Semiramis.
— Syleilen polviasi, saneli Ninus: anna minulle anteeksi, kaunis
Kuninkatar, anna anteeksi!
Senjälkeen sanoi Kuningas hänelle hiljaan:
— Jopa olis aika lopettaa tämä leikki.
— Niin sinä tahot että hylkääsin valtakunnan istuimen? sanoi Semiramis:
Vaan ei, minä vallitsen vielä kaksi hetkeä.