— Niin sinä jätät minua? huusi surkiasti Vitalis. Ystäväni, rakas veljeni, Herran Jumalan tähen veä minua ylös täältä; pyyän sinua, rukoilen. Minä olen Siniori Vitalis, rikas Venetsialainen: lahjon morsiammesi, annan sinulle kultaa, kuin paljo tahot; elä salli minun nälästä kuolla tässä hirmuisessa paikassa.
Masatsiolle kävi sääliksi. Palasi haualle, laski toisen oksan, ja nyt hyppäsi Jalopeura, kovasti kiljuen iloissansa.
— Niin onki, että saatana, sanoi Masatsio; vaan seisahtaen muutaman askeleen päässä, taas kuuli Vitaliksen surkian huuon.
— Minun Jumalani! minun Jumalani! Kuolla nälkään tässä hauassa… Eikös kukaan tule avukseni? Ken sinä ikään olet, palaja Ristuksen tähen. Elä anna hukkuani, jos voit minua pelastaa. Minä annan sinulle kartanon ja konnun, karjan ja rahan, ota kaikki, mitä tahot, ainoastaan pelasta minua, pelasta minua!
Masatsio ei kärsinyt, ettei palajanut; laski oksan, ja kärme nousi sitä myöten iloisesti suhisten. Masatsio lankesi polvillensa, ja, pelosta puoli kuolleena, piti rukousta. Hän tointui, kuullen Vitaliksen hätä-huuon.
— Ei kukaan taho auttaa minua? Täytyy kuolla. Herra minun Jumalani!
Hän itki ja valitti niin, että syän pakahtui kuunnellessa.
— Olkoon miten tahaan, mutta tämä on ihmisen ääni, sanoi itsellensä
Masatsio.
— Ah, jos sinä olet vielä siinä, rukoili Vitalis, kaiken tähen mitä sinulle on kallista, pelasta minua: jos täytyy kuollakin, niin ehkeis kotona, vaan ei tässä hirmuisessa luolassa. Haastaa en voi, ääneni vaipuu. Tahotkos hoviani Venetsiassa, maitani, kunnioituksiani? — kaikki annan sinulle, ja sallikoon Jumala kuollakseni tällä paikalla, jos en piä sanaani. Elä mä! elä mä! pelasta ainoastaan elämäni!…
Masatsio ei voinut vasten seissa hänen rukouksille, lisätyille senlaisilla lupauksilla. Hän taas laski oksan.