— Koskas minun pitää tulla hovia ja huomenlahjaa ottamaan? kysyi
Masatsio.
— Koska vaan tahot, vastasi Vitalis, ja he erosivat.
Vitalis tuli Venetsiaan, mutta Masatsio Kapalattiin, ja haastoi morsiammellensa tapauksesta, rikkaasta huomenlahjasta ja hovista, jossa käypi asumaan hänen keralla.
Toisena aamuna varain Masatsio vaelsi Venetsiaan, kysellen, kussa on siniori Vitaliksen hovi? Tuli suoraan siihen ja sanoi palvelioille, että kohta tulee morsiaminensa komiassa vaunuissa ja asuuntuu hovissa, jonka siniori Vitalis lupasi hänelle lahjaksi. Masatsiota luultiin hulluksi, ja ilmoitettiin Vitalikselle, että esihuoneessa eräs talonpoika vaatii huomenlahjoa morsiammellensa, ja sanoo hovin olevan hänen.
— Ajakaatte häntä ulos, sanoi Vitalis: Mikä saakeli se on!
Palveliat potkivat Masatsion ovelta kaikella ilkeyellä, ja hän itkien tuli kotiinsa, eikä tohtinut silmiänsä näyttää kullallensa. Tupansa yhessä nurkassa istui marakatti, toisessa jalopeura, mutta liiuksella kärme käärii keräksi. Masatsio hyvin pelästyi. "Ihminen ajoi minun huoneestansa, ajatteli hän: jalopeura välttämättömästi raatelee, kärme myrkyttää, mutta marakatti jos ei muuta, niin nauraa ylitseni; tässä nyt on palkka siitä kuin pelastin heiät häästä." Vaan marakatti ystävällisimmästi irvisteli hampaitansa; jalopeura haastoi hännällänsä, tuli liki, ja nuoli hänen kättä, kuin koira isännältänsä, mutta kärme ojensii suoraksi, alkoi matella tupaa myöten, niin iloisella katsannolla, että Masatsio pian perehtyi.
— Luontokappale raiskat! sanoi hän: he ovat paremmat siniori Vitalista; se ajoi minun ulos, kuin kerjäläisen. Ah, kuin mielelläni sysääsin hänen taas hukan hautaan. Mutta morsiammeni, kultani! Minä mielin mennä vihille hänen kerallaan niin rikkaasti! Minulla ei ole halkoa talossani, lihapalaista keitokseen, ja ei kopeekkaakan rahaa. Voi sitä kiittämätöintä, huomenlahjoinensa ja hovinensa!
Näin valitti ja kaipasi Masatsio. Sillä välillä marakatti alkoi tehä ilveilyksiänsä, jalopeura rauhattomasti häilytteli häntäänsä, mutta kärme käpristelii kauhean sukkelasti. Senjälkeen marakatti lähestyi hyväntekiätänsä, teki hänelle merkin, tulla jälestänsä ja saattoi hänen latoon, jossa oli puita laattu koko vuoeksi. Marakatti keräsi ne metsästä, ja kantoi Masatsiolle. Hän suuteli kiitollista marakattia. Senjälkeen jalopeura, hiljaan äänellen, vei hänen etäisen tuvan pimiään nurkkaan, ja hän näki siellä suuren säästön syötävätä, — kaksi pässiä, kolme lammasta, paljon jäniksiä, ja vielä aika sonnin päälliseksi: kaikki nämät jalopeura pyysi hyväntekiällensä. Masatsio lempiästi silitteli hänen harjaansa. "Mutta sinä, sanoi hän kärmeelle, et mitään minulle tuonut? Mikäs olet? — Vitalisko, vain hyvä rehellinen luontokappale, kuin jalopeura ja marakatti?"
Kärme havilla sujahti risujen alle, ja samassa palasi, ylpeästi kohottaien hännällensä. Masatsio äimistyi nähessänsä sen suussa kauneimman briljanten. "Briljantti", huuahti hän, ja ojensi kätensä silittääksensä kärmettä ja ottaaksensa hältä lahjan. Samassa Masatsio meni Venetsiaan, aikoen kiveä muuttaa rahaksi. Tulee juveleerarille, se katselee kiven, ja näkee sen kauhean kalliiksi.
— Mitä sinä tästä tahot?