Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.
Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi, tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani. Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —
Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet, ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa. Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis, pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi, etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä tälläisessä tapauksessa.
Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja, joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon, päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta, joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja kolkolla äänellä laulaa:
Killi tekee Kirkkoa,
Nalli takoo nauloja
Rikkaassa Raisiossa
Pitäjässä paraassa.
Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa. Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi, toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo, mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän valetessa.
Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä. Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:
Pois Killi Kirkoltani!
Pois Nalli nauloiltani!
Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.
Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.