Viimen, syksyllä, alkoi tullaki tietoja Matista: haastettiin että matkaajat olisivat hukkuneet, ainoastaan Matti ja Juhana olisivat pelastautuneet, Käkisalmelaisten veneessä, ja nyt sanottiin hei'än olevan Pietarissa kipeinä; — mutta muutamat naapureistansa taas tiesivät sanoa, että joka ainoa matkamies venee'neen päivineen olisi hukkunut.
Nyt Annin suru ja tuska nousi niin suureksi, ettei hänellä ollut enempätä kärsimystä olla paikollansa. Sentähen jätti tyttärensä pii'aksi yhteen varakkaasen taloon, ja itse poikansa keralla läksi jalan Pietariin miestänsä kuulustelemaan. Vaivaloinen oli kulkunsa, viisivuotiseu lapsensa keralla, sateisilla syys-ilmoilla; kokonaista kaksi viikkoa olivat he matkalla, jota on kaksi sataa kaksikymmentä Venäjän virstaa; matkan lopulla jo niin uupuivat että tuskin taisivat käy'ä; hei'än onneksensa sattui yksi hyvätahtonen Kelttulainen näkemään hei'ät, joka toiki heitä kärrissänsä jäännösmatkan viisitoista virstaa, Pietarin esikaupunkiin, suurelle Ohalle, ja neuvoi heitä menemään Suomalaiseen kortteeriin.
Vettä valoi taivaasta, ikkään kuin korvosta. Kau'an aikaa Anni ja Antti kuleksivat katuja myöten, sillä eivät osanneet männä Kelttulaiselta neuvottuu kortteeriin. He eivät tohtineet mennä yhteenkään huoneesen, peljäten venäläisiä, joista kotonansa olivat kuulleet kaikenlaisia julmia tarinoja. Huojennokseksensa lakkasi sa'e, vaan märkä värisytti heitä. Viimen sattui hei'än vastaan tulemaan joukko ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, hyvin huonoissa vaateretkaleissa; hei'än kasvonsa olivat likaset ja kälvi'ät, ruokottomuus ja laiskuus näkyi selvästi kaikissa heissä. He puhuivat keskenänsä Suomea, niin muotoin ne olivat Suomalaisia. Kuinka Anni ihastui nähty'änsä Suomalaisia; heitä pyysi hän näyttämään yösi'aa, josta sanoi maksavansa kiitollisuu'ella.
"Läh'e mei'än keralla", sanoi vanha ukko, joka oli ikään kuin päämiehenä tällä kerjäläis-joukolla; "mi'ulla on oma kortteeri, joka on hyvin välkki ja hyvä, oikein kuninkaallinen. Vaan onkos si'ulla passia? Ilman passia ei anneta täällä yhtään yötä pitää kortteerissa."
— On. Sen mi'ulle anto mei'än Vouti. — Etkös hyvä isäntä täällä ole nähnyt mei'än Mattia?
"Onhan niitä, eukko parka, montaki Mattia täällä, kuka niitä tietää kenen hyö ovat, sinun vain kennen", sanoi ukko nauraen. "Mikäs si'un Mattisi sukunimi on, ja konsa hän tuli Pietariin, ehkä siitte tolkku saataneen, kuin sukunimi tii'etään."
— Ei hänellä ole millastakaan muuta nimiä, paitsi liika nimiä, mei'än talostamme Kilkkilästä, josta miestäni naapurit ja herratki kutsuuvat Kilkiksi. Hän läksi jo ennen Pietarin päivää tänne, veneellä, voita ja parkkia tuomaan; takasin ei ole vielä nytkään tullut, vaikka sanoi kahen viikon päästä tulevansa; eräät sanoovat, jotta olisi hukkunut Käk'salmen tienoilla, toiset taas kiistävät, jotta olisi täällä Pietarissa potilasna.
"Niin tulomatkallasi olisitki kysellyt ukko'asi Käkisalmen tienoilta, tahi Laatokan merenpohjasta etsinyt, ja siitte vasta olisit tänne tullut." Sanoi kovasy'ämminen kerjäläisukko, irvistellen, olevoinaan hyvin näppärä puheinen.
Anni ei virkkanut siihen mitään. Suru kovin särki sy'äntänsä.
Ajatuksissansa ikuisesti piti jäähyväsiä hyvän miehensä keralla.
"Si'un pitää miestäsi kysellä polnitsoista, kuka ties häntä lienee sinne viety, jos lie ollut kipi'änä, ehkä häntä josta kusta löytänet", — sanoi yksi kerjäläisistä lohtuttavaisella äänellä, äkättyänsä surun haikeu'en Annin kasvoista.