Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35 vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla: "Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.

Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa, mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä, pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa, että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi — en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa: "Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä, jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".

Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani, kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä! Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi peninkulmaa lisäksi, ja —. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä sentään saman taivaan alla.

J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä. Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja rumanpuoleinen?

Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!

Padova, —

(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen käsityksen siitä, mikä puuttuu.)

(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)

… … … … …

… .. … minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä pyhätössäkin.