Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan, ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni. Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia pistoksia, parjauksia ja juonia. — Toiselta puolen en minäkään ollut häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen, tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.

Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan, jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja, täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta, koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää, vielä vähemmän ihailla. — En puhu itsestäni, mutta kun muistelen esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän, että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen, mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa, että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin, mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet, joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.

… … … … …

(Taas puuttuu arkki.)

… … … jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita. Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni? Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja, ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin. Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi muuttaa.

Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut, että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne, edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon. Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.

Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin. Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa. Pääasia on — ja sen sinäkin myönnät — että tämä minun ylevä, eheä ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä; olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen ja pahanilkisen orjalauman syliin.

Padova, jouluk.

Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä! Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu minusta vielä olevan tuhat vuotta.

Tässä yliopistossa — kuten valitettavasti lienee kaikissa korkeakouluissa — on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö, miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen, vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti: siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista, ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana, harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa. En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen, että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken syttynyttä sotaa.]