Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä, joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka — kenties olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.
Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.
Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä, minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?
Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi, uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi, että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. — Mutta nyt minä
"jo tunnen tuulenhengen entisen, edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]
10. I.
Odoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy kuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi. Huhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.
19. I.
Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille, joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta, että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä, epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.
Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä, katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi, lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin, että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen purppuroi, ja ajattelin: — Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä ja talven hyisiä viimoja.