22. I.
Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista, vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?" — "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." — "Mutta tuo puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua." — "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." — "Anna ne sitten minulle." — Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle. Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. — "Hyvää huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" — En saanut näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta, sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa. Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".
Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää. Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä, jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan aaltoihin upotettuna elämäänsä.
Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!
17. III.
Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin, se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties makaisin jo turpeen alla.
Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä, totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.
Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin Petrarcan tavoin
"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"
On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.] meitä kohtaan? — Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin [tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella [Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia, ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu, Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.