"— — — tapa, kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".

"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan: "Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä hänellä ei sellaista ole."

Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia. Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat, varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja, mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit, tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi, mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja, äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen, että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä. On yhdentekevää kenen — 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi silmänräpäyksessä kukistua.

Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni uteliaisuuttani — ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan kiihoittimia ihmiselämässä — olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa: On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet, samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen. Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.

Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani, tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä, mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä lisää isänmaallinen tuska. — Herra T:n todellisena intohimona on puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta, mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen. Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito. Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä, Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni. Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin, koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta, jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.

Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni. Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.

Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.

Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.

3. IV.

Kun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja raukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan; ne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen ponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista elämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme taakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä lohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta jos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten onnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus saa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle erittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. — Joka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut astuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta. Huhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa ja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas kaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat, pilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa, Jumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.