6. IV.
Se on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen toivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen koskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu — ja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken haikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä riistetty. — Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin on häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi keskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka ajattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä joku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä olisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua käyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä, kuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis edelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin myrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.
11. IV.
Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. — Öiset pilvet täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa, ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.
Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka, jonka luin ääneen:
"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran. Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää. Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa. Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu, otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."
Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun. Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.
17. IV.
Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle. Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea, sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista, jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta tarvitse. — "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä, jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla [puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v. 1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini, mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut, minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston" kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen. Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." — "Onko hän kuollut?" — huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.
Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä, joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa" tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä? Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,