"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]

"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi ja vapautesi apunsa korvaukseksi."

"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin perinnön."

"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät, sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita niiden lopputuloksen mukaan." — He eivät vastanneet minulle mitään, mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."

Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se, jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."

"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin. "Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa omaatuntoanne?" — Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani, mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin. Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." — He poistuivat vihaisen näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt, Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa, synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden kaiken lisäksi — onnekseen tai onnettomuudekseen — täytyy nähdä pettymyksen kalmankarvainen kajastus.

Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni. Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli, mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana, joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan äitipuoli.

Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan, mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?

Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen:
"Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos
Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää
kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."

"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.