29. IV.
Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.
Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan kappaleiksi.
Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa, mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä, hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut, että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä. Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle. Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.
Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille, sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen. On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta. Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin, sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.
* * * * *
KATKELMA LAURETTAN TARINASTA.
"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä huolehtinut, — ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku aloitti harharetkensä maan päällä, — niin luulen, että Kohtalo on kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:
"Ihminen olkoon onneton.
"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä, jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin kaste kuihtuvalle nurmikolle.