"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille. Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!
"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot otollisia. — Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat minut hyljänneet!'
"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja seppelöimättömin otsin?
"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin, ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.
"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään. Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.
"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin', sanoin itsekseni.
"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, — ja ehkäpä minä? Eugeniota en voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä, miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua sinulle jäähyväisiä, Lauretta.
"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja ajattelen: — Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo riisti hänet minulta. — Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi, Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.
"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella, kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi ja veljesi, mutta sydämeni, — oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.
"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa, — ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö, josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."