4. V.
Oletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi kerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen luontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. — Karkoitan toiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo enää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan minua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen sydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen, vakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet uudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se vaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.
8. V.
"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei hän saa sitä tehdä." Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun riistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne ikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle kauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi äkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan, kuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi herättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin! Heräännys tappaa minut.
Eräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta. Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta iltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin muista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä ajattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.
11. V.
Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä, vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen. Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen, ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää, joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. — Kuulehan. Saatoin tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle. Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani. Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua huusi: "Mitä teette siellä?" — "Lepään, kuten näette." — "Onko teillä maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. — "Miten niin?" — "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun palaan."
En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. — Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan päivällisen.
Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni anteeksi sopimatonta käytöstäni." — "Pankaa hattu päähänne, minä en ole loukkaantunut."
En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni. Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin hänen loukkauksensa.