Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan — tunnustamalla että hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja intohimot.
Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet, jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle, kuka olette."
"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"
"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi.
Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."
"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle. Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."
"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa tekemisiin. —
Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä, ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja käyskentelee rehua etsien.
12. V.
En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään, toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja — miten sanoisinkaan — haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, — vain yksi suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen tähtensä vuodattanut — mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan, ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan? Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen, annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa. Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun, kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.