Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari! Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. — Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti, vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren, rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä. Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden. Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. — Seison vuoren huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen. Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään. Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.

Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa, laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt; en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan, jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo! Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" — Uupuneena lepäsin hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.

14. V.

Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta. Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi", lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on oikein voimakas" — — — Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä, kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi, sinä olet syntynyt minua varten!"

Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut. "Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä, mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa, sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.

"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. — Oi! Miksi sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!

14. V. kello 11.

Oi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään: huuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen kyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua tämän autuaan päivän hurmioon.

14. V. illalla.

Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.