Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa, kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. — Mutta äkkiä hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä — tai enemmän vielä hänen intohimonsa — hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan. Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi. Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."
Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä. Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa edes hänen äänensä soinnun. — Lähtiessäni kohotin käteni kohti Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!
15. V.
Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin. On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa, keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa, joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme ainoan hyödyllisen hyveen, — säälin, jonka lohduttamana huokauksiin ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi, elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. — Oi, Lorenzo! Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista, vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä tihkuvat kiharat peittävät. — "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi. — Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista harhaluomista. — Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä paljasta tuskaa, tai — mikä vielä kamalampaa — tylsää ja kiusallista toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.
21. V.
Oi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule näkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan, mielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen parvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa, ennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa. Sykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani, etten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään, mutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. — Oi salama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat nopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.
25. V.
Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan, — haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!
Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön, estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki, että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn karitsan hyväksi — elävänä kerityn!
Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä. "Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla", vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja — kaikki tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi olla. —