Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä huoneessani olen kuin hautaan kätketty.
Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta. Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.
Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.
Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin. Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. — Vaivuin mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? — Sieluni sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua luoksesi!
Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme, me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja kuolema on minulla jälellä.
Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa. Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni rauhallinen. Mutta nyt?
Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan. Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.
Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla. Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta, Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".
26. V.
Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis viimeistään kahden viikon kuluttua!