27. V.
Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin todelliseen naiseen.
Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi. Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa mieleni, ja hänen itkunsa — — Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani petturiksi.
Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana. Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. — Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin. Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt, ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!
Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä. Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin kaikkivallalle.
28. V.
Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.
29. V. aamulla.
Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni, hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki, kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.
Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.