29. V. illalla.
Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.
Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut. Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani, etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten. Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen: "Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".
2. VI.
Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava, raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi? Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!
Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.
Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille. Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani, käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman varjojen keskellä.
Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun, oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon, hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy lähteä.
* * * * *